päiväkirjojen kätköistä

Kaivelin kaappeja ja otin pientä katsausta jo valmiiks, jos vaikka kohta päästäisiin muuttamaan. (?!) Enpä tiedä, mutta innolla odotan. Löysin vanhoja päiväkirjoja kutosluokalta ja yläasteelta. Yläasteajan oon pitänyt päiväkirjaa melko säännöllisesti päivittäin. Muistot palasi erittäin todellisena mieleen. Lähdin yläasteella sisäoppilaitokseen, jossa sai asua kavereiden kanssa ja jossa opetettiin ammatillisia aineita perus yläasteaineiden lisäksi. Vaikka halusin sinne itse ja vanhemmatkin innoistuivat asiasta, niin koti-ikävä oli alkuun valtaisa. Ensimmäinen lukukausi oli tosi vaikea, ja vaikka sainkin kavereita suhteellisen nopeasti, oli koulussaolo jotenkin hankalaa. Ja sitten kun enimmästä koti-ikävästä oli päässyt ja tuli syksy, sain tietää että äidille ja isälle syntyy vielä yllätysvauva, ja oli taas tylsää lähteä tammikuussa joululoman jälkeen kouluun, kun tiesi pienen olevan tulossa. Mutta sitten astui ehkä kuvaan pieni harppaus aikuistumiseen ja kavereiden tärkeys nousi niin paljon, että koulussaolo alkoi olla ihan parasta, ja aina odotti, että sinne pääsee uudestaan. Luulen kyllä, että tuollaisesta koulumuodosta on jäänyt koko elämän kestäviä positiivisia asioita ja piirteitä siellä olleisiin ihmisiin. Itsenäisyys, vastuunotto omasta opiskelusta ja asumisesta, koti-ikävä ja sen käsittely pienessä päässä.

Tapasin sattumalta matkamessuilla viime syksynä yläasteaikaisen parhaan ystäväni, jonka kanssa asuimme kaksi vuotta, kasi- ja ysiluokat. Ei siinä paljon ehtinyt jutella, mutta nyt olemme tapaamassa uudelleen pitkän tauon jälkeen. Vaikka yhteydenpito ei täysin lakannyt yläasteen päätyttyä ja näimmekin muutamaan otteeseen, jotenkin aika  erotti meidät, ikuisiksi ystävyksiksi lupautuneet. Yhteinen herkkä kasvukausi on kuitenkin vaikuttanut ainakin minuun vahvasti, ja onkin hauska päästä kuulemaan hänen elämänvaiheistaan.

Koska koko yläasteajan olin kotona vain viikonloppuisin, en kovinkaan hyvin tiedä silloisista kotioloista. Uuden elämänalun seuraaminen antoi tietysti meille jokaiselle oman lisämausteensa arkeen, mutta muistan kyllä esimerkiksi ristiäisten jälkeiset pöydillä tanssitaan- juhlat ja yömyöhäiset kolistelut. Muistan, kuinka en isän juhlimaanlähdön jälkeen voinut nukahtaa, kunnes kuulin oven alapuolellani käyvän. Kun viime syksynä puhuin isän siskon kanssa alkoholiongelmasta, oli hän täysin hämmästyksissään: onko se todella ollut alkoholin liikakäyttöä koko avioliiton ajan? Jotenkin petyin kovasti häneen, joka on ollut lempisukulaiseni, läheisempi kuin kukaan muu, ja sitten hän ei muka ole aistinut asiaa lainkaan. Varsinkin, kun on seurannut isän ensimmäistäkin avioliittoa suhteellisen läheltä ja tiennyt että alkoholiin se on silloinkin kaatunut. Elämän tärkeät ihmiset; kuinka he voivatkaan yhtäkkiä muuttua täysin erilaisiksi.

Tuuli puhkuu niin paljon kuin keuhkoista lähtee, niinkun täällä mäellä yleensä aina. Muuten ilma on ihana! Päivä on mennyt lenkkeillessä ja papereiden täyttelyssä. Viime viikolla tuli nimittäin päätös Potilasvahinkolautakunnalta, että olen oikeutettu jos jonkinlaisiin korvauksiin “koska lääkäri ei tarkistanut raskauden keskeytymistä vaadittavalla tavalla”. Aika huvittavaa (uskaltaakohan tätä nyt sanoa?), kun on saanut niin suloisen pikkumansikan omaksi ja sitten saa hakea vielä korvauksia.. Toki alkushokki oli aika valtaisa, ja silloin etenkin huoli pikkuisen terveydestä masussa. Iso kiitos Potilasvahinkoapuun, että apua minunkaltaisilleni sormi suussa pyöriskeleville “mitä tähän lappuun nyt kehtaa kirjoittaa”-tyypeille on tarjolla!

Kotona kaikki ok. Isä on alkanut käydä erilaisissa ryhmissä, ja häntä on jopa pyydetty joihinkin ryhmiin puhumaan. En tosin ole vielä kovin paljon päässyt hänen kanssaan syvemmin keskustelemaan, mutta hyvä kun alkais edes tää normaali arki jotenkin rullata! Välillä kyllä tulee mieleen katkeransuolaisia muistoja siitä mitä toinen on tehnyt, ja aika erikoinen tilanne muutenkin olla, käyttäytyä, tavallisesti, kun toinen on “saanut” tehdä vaikka minkälaisia asioita. Joita ei todellakaan tarvis antaa anteeksi. Ja vaikka nyt täällä kotona ajattelee et no nyt mä aion sanoa siitä ja siitä ja päästellä oikeen kunnolla, niin kun sitten toisen näkee: BLING! Muutun adapteriksi. Suusta tulee vaan ompa hyvää säätä.

A:lla alkaa ensi viikolla kahden viikon pappaloma, ja sen kunniaksi jätämme Nöpön äidilleni hoitoon ma-ti päiviksi ja lähdemme itse Särkänniemelle ja jäämme yöksi vielä Tampereelle. Tuskin maltan odottaa kahdenkeskistä aikaa. Saadaan olla rauhassa ja henkäistä ehkä hetki.

kesähellettä

Viikko sitten sunnuntaina kävin hakemassa isän pois hoidosta. Oli aika erikoista. Jotenkin juttua riitti enemmän ja puhuttiin sillä tunnin mittasella matkalla enemmän kuin kolmeen vuoteen on puhuttu. Eikä mitään sen kummempaa, normaali keskustelua. Kysyin, onko outoa tulla sieltä pois, tavalliseen elämään? Kuulemma hiukan. Isä kertoi, että aikoo samana iltana vielä mennä jonnekin kokoukseen, jonne häntä oli pyydetty puhumaan. Ihan hyvä alku. Ja seuraavana päivänä sai masennuslääkkeen, joka on tarkoitettu otettavaksi illalla. Ihan hyvä, että pääsi siellä nukahtamislääkkeistä eroon. Ilmeisesti se akupunktiokin oli auttanut, ja aikoi kai käydä siellä tulevaisuudessakin. Vaikuttaa ihan ok:lta. Toisaalta, en tiedä oliko isällä paineita (muu porukka tuli samana iltapäivänä matkalta), kun keskustelu äidin kanssa vähän tuntui takkuavan. Tai isä oli jotenkin tosi äreänä.. Ihan erilailla kun mun kanssa puhuessa. Ehkä jännitti jotenkin.

Pikkusisko tuli kyläilemään meille torstaina ja siitä lähtien on ollut hulinaa, niin ettei edes oo ehtinyt asioita jauhaa hirveesti. Sormiväreilyä, stadikan tornia, lintsiä, suomenlinnaa.. Kananvalkoinen ihonikin jopa sai hiukan väriä poskeensa. Huomenaamulla lähdemme Korkeasaareen.

Meen pikkusiskon kanssa tiistaina samaa matkaa käymään kotona, olis ihanaa käydä vähän poimimassa mansikoita. Samallahan sitä taas saa nähtyä tilanteen kulun.

Otan ehkä lasin valkkaria ja meen kattoo ELizabethtownia. Ei tämä verbaliikka nyt tunnu kuitenkaan luistavan tämän paremmin.

voihan värttinä

Järkyttävä vatsakipu. Viiltävä, infernaalinen, niskakarvat nostattava.
Erittäin harvoin koen minkäänlaisen kivun elämäävaikeuttavaksi tekijäksi.
Ahdistaa kun piti mennä auttamaan ystävää muutossa, ja olin jo tapaamisesta niin innoissani.

Koska olen vain maannut kotona, olen ollut todistamassa postinjakajan brutaalia kirjeidenjakotapahtumaa. Herään rahnaavaan ääneen, se kantautuu uneni läpi ja mietin, että mikä kumma se siellä. Ääni on kimeänkumea ja loppua kohden se kovenee, tuntuu kuin joku koettaisi tunkea luukun läpi jalkaansa.. Postipoikahan se yrittää ahtaa (arvaan) tilaamiani piilolaseja luukun läpi! Noh, eiväthän ne siitä hajoa. Mutta onneksi paketissa ei ollut mitään särkyvää ja arvokasta. Päätän nostaa monen tonnin painoiselta tuntuvan kroppani erittäin matalasta futon-sängystämme ja mennä avaamaan postikustille oven, jotta voi suosiolla lopettaa tunkemisen. Juuri kun saan oven avattua, on postinjakaja saanut tungettua paketin puoleenväliin luukusta sisään ja siinä sitten seisomme, minä maailman kauheimman näköisenä vanhassa vaarinpaidassa ja boxereissa, ja postin ruskettunut kesäapulainen universumin komeimpana, hämillämme mietimme kuinka saada juuttunut piilarilaatikko irti luukusta. Mumisen jotain tarkoittaen, että voin jäädä äheltämään laatikon itse irti, ja poika lähti hyppelehtimään rappuja eteenpäin. Osasinpa taas edustaa.

Puhuvat juuri radiossa blogeista. Mitä seurataan, miksi, ja seksiblogi. Teppo M. ja sata naista.
Itse pidin toisenlaista blogia vain itselleni ennen tätä blogia. Olen tulostanut tekstit, lähinnä vauvaani varten, sillä siinä seurasimme A:n kanssa niin nöpön kuin omaakin kasvua odotuksen aikana. Tässä blogissa referoin hieman muutama kuukausi sitten asiaa, mutta enemmän olen koettanut purkaa ajatuksia ja karmeeta stressiä jota isän juominen on herättänyt. (Ehkä vatsakipu onkin vatsahaava… vatsahaava äitiyslomalla! sepä tästä vielä puuttui.) Ja onhan tässä ollut muutakin mielen myllerrystä. Mikäli joku, jolla on mahd. samantapaisia kokemuksia alkoholista, lääkkeistä tms. on näille sivuille eksynyt, niin kommentoida saa vapaasti ja se on jopa ihan suotavaa. Vertaistuki, niin amerikkalaista kuin se onkin, on varmaankin aina silloin tällöin tervetullutta.

Anteeksi ystäväiseni, etten puhunut mitään. Anteeksi, että tilanne meni ehkä mielestäsi hiukan vaikeaksi, kun et voinut kysyä mitään rakkaasi ollessa lähistöllä. Toivon ja odotan aikaa pressopannun äärellä.

Sataa. Josko lähtisin ulos. Olisi alennusmyyntejäkin. Sain eilen aivan valloittavan, oranssin haisuli-hiirimaton ja luin koko sateisen iltapäivän tunnustusten luolaa. Parhaita on kernelinkääntäjänörtit, joilla kovenee vaan sillon kun ne käyttää linuxia. That´s sad. Eikä toivottavasti totta.

Yö on pelkkää sekavaa valveillaolon ja torkkumisen välimaastoa. Ja sit kun saa nukahdettua onkin jo aamu. Ehkä ryhdistäydyn nyt ja lähden nöpön kans pihalle. Vaikka nyt se pikkunen tais just torkahtaa.

Jatkuva jännitys päällä että kun isä tulee kotiin, niin kuinka kauan se jaksaa ja mitä ylipäänsä tapahtuu. Tiedän, että ykskin pettymys lisää, niin vähän uudelleen syttyneet tunteet kyllä jäätyy lopullisesti.
Ahdistaa kun mietin, että eikai äiti nyt koe että pitää vielä yrittää jotain avioliittoa isän kanssa, koska ne ajat on olleet ja menneet eikä niitä saa isäkään sääliä hakemalla takasin.
Välillä niin raivostuttaa, kuinka röyhkeesti joillain ihmisillä on pokkaa käyttäytyä ja sitten vielä odottaa että läheiset jaksaa nyökytellä ja ymmärtää.

Ai niin. Nyt kun tulee radiosta tuota kaverin yhtyettä, niin muistinkin, että piti kehua hiukan uusinta Opethia ja Porcupine treeta. Etenkin jälkimmäistä. Mutta nyt stadiin.

C’est la vie

Tähän  mennessä tapahtunutta: Isäni sai oltua viikon raittiina ja pääsi lähtemään 28 vrk kestävään kuntoutukseen, sai kunnallisen maksusitoumuksen ja veimme hänet kuntoutuspaikkaan äitini kanssa. Tämä tapahtui kesäkuun 1. päivä, veljeni ylioppilasjuhlien jälkeen. Toissa sunnuntaina kävin tervehtimässä isääni tässä paikassa. Pahimman vieroitusoireet olivat hälvenneet (paikka on täysin päihteetön, ei siis nukahtamis, -uni, -vieroitushoitolääkkeitä) eikä tärinää juurikaan ollut. Kasvot näyttivät terveiltä, kehoon kertynyt neste oli poistumaan päin ja isäni kertoi nähneensä monena yönä unia - tätä ei ole tapahtunut kuulemma vuosiin.  Hän oli myös käynyt akupunktiossa, joka auttoi nukkumiseen paljon. Myös juttelu oli auttanut. Ensimmäinen viikko oli ollut vaikein tunteiden noustessa pintaan, mutta nyt asioita pystyi jo sanomaan, kun niistä oli puhunut useamman kerran jo jonkun muun kanssa. Osana kuntoutusohjelmaa kirjoitetaan ns. Stoori, oman elämän tarina (tuttu varmasti AAlaisille), jonka isäni oli tuolloin juuri kirjoittanut ja antoi luettavakseni. En ala sitä sen enempää referoimaan, mutta tajusin vasta kotimatkalla, että hän ei ollut maininnut aiempia lapsiaan Stoorissa lainkaan. Eikä ylipäänsä koko avioliittoa. MIKSI?

Viime torstaina olimme perhepalaverissa, jossa olivat muut paitsi veljeni joka joutui olemaan töissä. Keskustelu teki ihan hyvää, vaikkakin itseäni jäi kaihertamaan isän sanat ennen palaverin alkua: En sitten ole maininnut ensimmäistä avioliittoa täällä ollenkaan. Tämä ensimmäinen avioliitto -asia on kuitenkin häntä hiertänyt aiemmin ja aiheuttanut monenlaista epäsopua. Hänen kaksi lastaan ovat käyneet meillä 90-luvun puolivälin paikkeilla joten omat muistoni heistä ovat lapsen muistoja, ja nuo lapset eivät enää siinä vaiheessa olleet lapsia vaan päälle parikymppisiä aikuisia ihmisiä. Poika oli ongelmatapaus, tyttö ihan hyvinkäyttäytyvä nuori nainen. Äitinsä joutui hollaamaan poikaa ja poika jätteli kaikenlaisia kummallisia uhkaus/haukkumakirjeitä pöydille lähtönsä jälkeen. Jotenkin vaan huokaisin että mitä sakkia te oikein olette.. Miksi ei asiasta voinut tuolla kertoa? Ei siellä lääkärit/psykiatrit/hoitajat/pastorit moralisoi, että AI SULLA ON TOLLANENKIN JUTTU SUN MENNEISYYDESSÄ, voi voi sun kanssas. Toki ymmärrän, että jotkut asiat vaatii aikaa että niistä voi puhua. Itse vain en “totuudentorvena” voi käsittää tuota, kun mulle ei puhuminen oo ikinä ollut mikään ongelma. Kun ei vaan nyt esittäis siellä mitään eikä olis semmosta säälin hakemista siitä lapsuudesta ja niistä tapahtumista, tottakai ne vaikuttaa myöhempään elämään mutta kyllä jokainen on senverran vastuussa omasta itsestään ja elämästään että ei voi niihin vedoten rypeä viinassa ja hokea että kyllä mulla on oikeus olla onneton.

Jotenkin pelottaa silti tulevaisuus. Aattelin että nyt sitä vois olla rentona hetken, ei olis väsynyt ja ahdistunut, mut silti on hirveen jännittynyt olo ja möykky vatsassa kun vähänkin jää asiaa tarkemmin miettimään. Että onko se nyt sittenkään tosissaan. Jos ei olis vauvaa parvekkeella, ryntäisin tonne rinteeseen sateen kasteltavaks ja makaisin siellä koko illan. Hyvä että on vastuussa muistakin kun vaan itsestään. Vaikka niin aattelin että kyllä tää tästä omin voimin varmaan sujuu, taitaa silti Alkoholistien Aikuiset Lapset kutsua.

Juhannus oli ja meni sateisessa säässä. Sade ei kyllä meitä paljon haitannut, grillasimme kodalla ja olimme muutenkin landella Lahdessa koko viikonlopun. Ja ollaan muutenkin sadeihmisiä. Käytiin kaverilla jolla oli muitakin tyyppejä käymässä ja joka oli liian juopunut. Ei jaksettu olla kauaa. A ajoi traktorilla ja mä ihailin istuttamiani herneitä Muu porukka lähti tänään Irlantiin, paitsi siskoni joka jäi kotimieheksi jenkin poikaystävän kanssa, joka on tän kesän Suomessa.

Tekis niin mieli lähteä jonnekin kesäreissuun A:n ja kamujen kanssa, olla vaan rauhassa ja jättää Nöpö äidille hoitoon. Irtiotto. Mutta ehkä sit A:n lomalla heinäkuun lopulla. Pitää alkaa keksiä jotakin hauskaa. Varmaan Ahvenanmaalle tulee mentyä jokatapauksessa.

Sellaista on elämä.

Please all women enjoy dessert

Ihana ilma. Eilen maailman ihanimman kamun kanssa kaupungilla!
Aah. Jäi oikein ikävä. Ja ostin uuden paidan ja toisenkin!
Toivottavasti nää lämpöiset kelit myös viikonloppuun, kun on Ristoo, Vuokkohovattaa, ym. Käpylän kyläjuhlilla. Sinne kaikki! Nurtsilla makoilua, musaa, kamuja, ihanat pikku Nöpö ja A ja hyvää kesäfiilistä. Hienoo et jengi jaksaa järkätä noita vielä, aikamoista talkoohenkeä vaatii kuintenkin tuommoinen ilmaistapahtuma.

Maanantaina veimme isän klinikalle. Olen luvannut olla kertomatta sukulaisille asiasta, saa sitten itse kertoa mikäli näin tahtoo. Sanoin kyllä myös, että kyllähän asian kanssa niin sinuiksi pitäisi päästä, että siitä voisi kertoa. Mutta päättäköön itse. Saa nähdä muutenkin mitä tästä tulee, sinne se lähti uhoamaan ja mennessään vielä jupisi että tulkaa sunnuntaina JOS EI TEILLÄ MITÄÄN MUUTAKAAN OLE ja että jupijupi saanähdäkauanko.. hmm saa nähdä kauanko täällä viittii olla. No, ei suuret sanat suuta halkase ja ollaan me ne ennenkin kuultu, ettei siinä nyt mitään uutta ollut. Oon ollut niin väsynyt nää viime viikot että ei jaksais nyt millään ajatella koko asiaa vähään aikaan. Toisaalta, kun ensin jännitti että meneekö se nyt sinne vai ei, niin nyt jännittää että tuleeko se sieltä keskenkaiken pois. Elämä yhtä stressausta. Varsinkin äidille.

Nyt koitan heittää huolen hetkeksi kun sain siivottua, ja miettiä mitä pitää hakea kaupasta kun meinattiin mennä A:n töiden jälkeen piknikille tohon rantaan kamujen kanssa. Veljen ylppärit meni nappiin viikonloppuna, ja hain vielä lauantai-iltana kotiin landelle kaksi pikku kisua

Maailman suloisimmat miukujat!

yhdestoista hetki

Aina ennen luulin, että jossain on raja. Että on joku raja, jonka yli mentäessä ihminen on valmis, oikeasti valmis, mihin vaan. Viimeajat ovat kuitenkin opettaneet, että ikävyydet, tarpeeksi kauan jatkuessaan, saattavat ihmiset ns. rajattomaan tilaan, jossa koko ajan tiedostamatta lykätään rajaa eteenpäin. Möykky, lämmin nyrkki vatsassa kasvaa ja mukiloi sisältäpäin, saa oksentamaan ja olemaan syömättä, lamaannuttaa ajatuksen ja järjenjuoksun. Pilaa elämän ja on tosielämän Ankeuttaja.

Tarpeeksi juoppojen keskellä eläneenä ja jo lapsena hiipimään tottuneena oppii kuulemaan oven avauksen äänestä, kahvin kaatamisesta, hiuskarvan asennosta, että toinen on sen ensimmäisen huikan ottanut. Siitä, miltä s-kirjain kuulostaa suusta tullessaan. Siitä, kuinka toinen hieman liian kärkkäästi vuosien puhumattomuuden jälkeen ottaa osaa keskusteluun. Siitä, että toinen on liian kiinnostunut.
Lauantai alkoi hyvin. Menin kotiin vauvan kanssa, kaikki oli seesteistä ja ihmiset edes näennäisen hyväntuulisia. Meno riistäytyi käsistä. Sunnuntaina oltiin jo ovienpaiskomisvaiheessa. Joka kerta makuuhuoneeseen mennessään isäni pamauttaa oven kiinni siten, että 350 neliön talossa ei yksikään voi olla sitä kuulematta. Kyllä, juuri sitä mitä viisivuotiaat tekevät.

On maanantai, uuden viikon alku, ajattelen. Levitän pyykkejä kuivumaan, lämmityslaite hurisee, ja mietin, että pitäisi mennä laittamaan vauvan keinu keskelle käytävää, että isä törmäisi siihen ja kuulisin hänen mahdollisen tulonsa. Kokoajan olen valppaana, odotan, että koska hän ilmestyy ovensuuhun. Vaikkei hän koskaan ole ollut väkivaltainen, pidän keppiä käden ulottuvilla. Kun hän sitten ilmestyy, säikähdän silti hirveästi.
Hän on jo siinä vaiheessa, että silmät ovat täysin vieraat. Hullun silmät. Ilmeettömät, kylmät seisovat, harittavat silmät. Puhe on tokkuraista ja jutut niin paksuja, ettei niitä uskoisi sinisilmäisinkään. Häntä on kiusattu aina, miksi vain häntä kiusattiin ala-asteella, häntä järjestelmällisesti kusetetaan ja hämätään. Jouduin vankilaankin kuukaudeksi nuorena,  muttei se minun syy ollut. Oi voi, säälikää mua.

Miks äitis pettää mua. Kysy siltä miks se pettää mua! Mä siedän montaa asiaa mutten pettämistä! Sa äitilles et lopettaa sen pettämisen! Mä lopettaisin heti tän, jos se ei pettäis mua kokoajan!

Juttelemme pitkään. Maanantaina lupaa lopettaa juomisen, olla huomenna jo työn touhussa ja lähteä seuraavana maanantaina myllyhoitoon. Juopon lupaus. Yhtä halpaa kuin henki Itä-Euroopassa. Tiistai tulee. Isääni ei näy koko aamupäivänä, lähden rundille piharakennuksiin. Puolet on käyty, ja jo vanhastaan tiedän että kodasta hänet löytää. Miten lie sinne jaksanut mennäkin, ylärinteeseen. Ensin saan vihan ja pettymyksen aiheuttaman rähisemiskohtauksen, tämän jälkeen juttelemme taas muutaman tunnin. Lupaa lopettaa huomenna ja vannoo että kossupullo on viimeinen, mitä hänellä on varastossa. Vanhastaan tiedän, että kun juomista on nyt jo jatkunut kohta neljättä päivää, aletaan olla fyysisen kestävyyden rajoilla.
Keskiviikkona hän nukkuu puoleenpäivään ja luikkii sitten verstaalle. Tällä välin olen soitellut kaikki hoidot ja esivalmistelut läpi. Tiedän, missä järjestyksessä edetään ja olen vielä tietoisempi siitä, että tässä ei hoideta enää vain alkoholismia vaan myös pitkäkestoista masennusta ja mielisairautta. Marssin perässä verstaalle ja juttelen siellä selvinpäin olevan miehen kanssa. Tärinä on melkoinen, eikä ole varmaan syönyt muutamaan päivään. Saan sanottua asiat itkemättä. Itku ei ole lähelläkään silloin, kun toinen on humalassa, mutta nyt selvinpäin on eri asia. Selostan, että maanantaina menemme yhdessä sosiaalitoimistoon ja siitä se sitten etenee hyvinkin pikaisessa tahdissa. Sanoo haluavansa hoitoon, ja varaavansa itse ajan. Kaikki vaikuttaa edes hiukan paremmalta. Lähdemme takaisin stadiin ja vauvauintiin.

Kuudelta soi puhelin. Isä. Ensimmäinen sana paljastaa, arvioisin määräksi noin 1,5 litraa kossua. Oikeaan osuin. Juuri tätä aiemmin olen A:lle sanonut autossa, että vaikka mies on kuinka pihalla, niin ei sitten tajua kiskasta sitä koko unilääkepurkkia, vaikka se siinä käden ulottuvilla, yöpöydällä, on kokoajan. Juttelemme hetken puhelimessa. Onneksi muu perhe on kevätjuhlissa. Pelottaa heidän puolestaan, kun tietää mitä kohtaavat kotiin tullessaan. Nyt on juomisen viides päivä. Kotiinpaluu paljastaa; kunto on todella huono, kahvipannut paskana, rypenyt sirpaleissa, verta vuotanut noin 4 desiä pitkin lattiaa, sammunut siihen keskelle. Ambulanssikunnossa. Keskustelemme etänä poliisin kanssa, ja tiedän, että jos olisin ollut kotona, ei kunto olisi tuollaiseksi päässyt. Tai ainakin olisin saanut säästettyä itse hänelle joululahjaksi ostamani kahvipannun.

Torstai. Toivoa täynnä, sanotaan. Hän ei poistu koko päivänä huoneesta edes käydäkseen wc:ssä. Mietin, että hän on kuollut. Makaa kuolleena sängyssä, jonne hänet olemme veljen kanssa kantaneet. Ajatus ei edes kuohahduta minua. Olen jo tajunnut, että mies, joka siellä makaa, on täysin eri henkilö kuin isä. Että sitä isää, joka minulla lapsena oli, ei enää ole olemassa. Arvostus, auktoriteetti ja kunnioitus on jo murentunut. Yöllä hän kuitenkin poistuu huoneestaan, sillä aamulla ovi on auki. Hän on soittanut myllyhoitoon, varannut sisäänmenoajan ja menee pyytämään äidiltäni, että tämä heittäisi käymään veri- ja maksakokeissa. He juttelevat pitkästä aikaa, vaikkakin isäni puhe on rähinää.

Siekö oot tämän kaiken takana?!
Me voitais jatkaa tätä kissanhännänvetoo loputtomiin, mutta onneks lapsissa on senverran järkeä että tää loppuu nyt.
Siekö oot minua ajamas kotoota pois? Mitä pahaa mie oon tehny kun et enää halua mua?

Keskustelu pyörii sitä samaa rataa. Rata on jo muutamassa vuodessa opittu tuntemaan niin hyvin, että osaa metrilleen sanoa, koska seuraava asema on tulossa.

Tilanne näyttää nyt siis tältä. En tiedä, mitä viikossa tapahtuu. Sosiaalitoimisto-tj 3, hoito-tj 10.  Näistä tulee mun elämäni pisimmät päivät, koen olevani kuitenkin nyt vastuussa, sillä ollaan periaatteessa jo näin pitkällä. Kesäkuu tulee olemaan kotona sitä kaivattua hermolepoa kaikille, ja juhannuksen jälkeen on vielä tiedossa Irlanninmatka, joten katsotaan, miten asiat etenee. Mutta pettymys on niin monesti jo koettu, että vaikka tiedän, että nyt viikonlopun aikana ei viinapullo aukea, niin en enää viitsi uskotella itselleni että tämä onnistuis. Toisaalta, jos tämä ei onnistu, niin tiedetään ainakin senverran, että hän ei voi kotiin jäädä. Oikein ihmetyttää tää oma kovuus, kun sisko on ihan erilainen, ei voi edes keskustella koko asiasta itkemättä, saati sitten sais toista lähetettyä jonnekin. Ja veli ei voi luoda enää mitään keskusteluyhteyttä. Toisaalta muntunnesiteet isään on yhtä kuolleet kun.. No, kuolleet.

Hyvänen aika, mun pitäs olla parhaillani nenä kiinni pääsykoekirjassa! Mitä helvettiä. Kaikki arkipäivän asiat unohtuu. Oma elämä unohtuu.

Jes.
Viikonloppu siis Lahdessa. Ja mikä sää! Kuin morsian.
Lauantaina näin ystävä-dj:n ja oli huippua, vaikka loppuillasta päästiinkin taas världens roligaste fest-tunnelmaan, johon kuuluu olennaisesti lasittuneet katseet jotka on mieluiten suunnattu kohti telkkaria ja yksinäinen temppuilija joka koittaa jonglöörata ja pitää tunnelmaa yllä. Ei onnaa.
Heh, ja eka äitienpäivä äitinä En tosin saanut mitään. Odotin ehkä korttia. Noh, A meni jo eilen kotiin joten ehkä tänään sitten jotain.
Näin myös hyvää kamua jolla vauva tulossa heinäkuun alussa, jänniä aikoja elävät (eivätkä TIETENKÄÄN osaa nauttia viimeisistä kahdenkeskisistä hetkistä vaan toivovat ajan nopeaa kulkua!). Heille oli löytynyt jo oma (pankin) koti jostakin, jännää kuulla siitä lisää! Mahtaa olla kivaa päästä sisustaa ja laittaa ihan mielensä mukaan.

Alistuin viimein kriittikkojen ja kanssaeläjien painostuksesta lainaamaan Steven Hallin Haitekstin. Hmm. Mielenkiintoinen, mielikuvituksekas ja ihan onnistunut. Kirjasta on vielä 50% lukematta, joten voidaan vielä laskea myös pakkasen puolelle. Istun vielä Lahdessa koneella naputtelemassa tätä, tänä iltana suunnistan takaisin stadiin joten josko lähtisi vielä nauttimaan vapaasta elosta pihamaalle. Ilma on tänään vähän viileämpi.

Iloinen ystävämme tänään Hietsussa.

Kohta kasvispihvejä ja pusuja. Juuri nyt rakastan eloa.